Kasvatuksellisia kysymyksiä

Ole nyt hiljaa Viljami-Korianteri!

Vanhempi puhelimessa.

Tuttua kenties?

Hyvin monessa lapsiperheessä tämä on arkipäivää. Lapset metelöivät ja huutavat leikkiessään. Eivät he tee sitä kiusallaan tai ärsyttääkseen. Lapsien leikit ovat harvoin äänettömiä. Lapsille se on äänenvoimakkuus nollasta sataan. Joko kaikki tai ei mitään.

Lapset ovat haaste. Ihana, valloittava ja herkkä haaste. Se tulee viimeistään selväksi, kun pieni elämänpaiste seisoo siinä vieressä huutaen huutamisen ilosta ja sinä itse koitat keskittyä johonkin asiaan. Komennanko olemaan hiljaa vai annanko vain huutaa kuin palosireeni? Erityisesti tämä kasvatuksellinen kysymys ilmenee selvästi, kun aikuiset haluaisivat keskustella aikuisten asioita rauhassa. Olipa se puhelimen välityksellä, tai pöydän ääressä kahvikuppien keskellä.

Tämä on signaali lapsille tulla heti viereen vaatimaan huomiota. Hyvin universaalia, uskoisin.

Meidän vanhempien on vaikea keskittyä  kyseisessä tilanteessa aiheeseen, kun se vaahtosammuttimen kokoinen elämänvalo vetää hihasta tai puhua höpöttää taukoamatta siitä, miten nalle ei suostunut juomaan teetä. Mitä siis pitäisi tehdä? Antaa lapsen jatkaa häiritsevää käyttäytymistä? Käskeä menemään toiseen huoneeseen leikkimään?
Vai vaihtoehtoisesti olemaan hiljaa sen aikaa, kun aikuiset keskustelevat? Tarkennetaan vielä, että luonnollisesti lapsi tulee huomioida, jos hänellä on oikeasti jokin hätä, tai todella tärkeää asiaa sanottavana.

Tässä tullaan koko ongelmavyyhdin keskeisimpään pisteeseen. Tämä olisi hyvä tiedostaa, koska lapset kyllä ymmärtävät asioita aika pitkälle, kun heille vain annetaan siihen mahdollisuus:

Lapsi voi leikkiä myös yksin tai kaverin kanssa, jos sellainen on paikalla. Hänen ei siis tarvitse aina olla huomion keskipisteessä.

Lapsi ei mene rikki, vaikka käsketään olemaan hiljaa, tai menemään toiseen huoneeseen leikkimään, kun aikuinen/aikuiset tarvitsevat tilaa jollekin tärkeälle asialle. Lapsi ei tule koskaan oppimaan miten tulee käyttäytyä tietyissä tilanteissa, jos heille ei sanota miten tulee toimia. Hyvin yksinkertaista. Tärkeää on myös keskustella näistä tilanteista lapsen kanssa, koska aivan varmasti hän käy niitä mielessään läpi. Sen voi havaita esimerkiksi siitä, että lapsi toistelee tilanteisiin liittyneitä lauseita ja sanoja. Tästä näkee, miten pieni kehittyvä mieli käsittelee asioita. Tässä vaiheessa vanhemman tulee olla tukena ja selventää miksi isi ja/tai äiti korotti ääntään.

Meiltä vanhemmilta he kuitenkin oppivat kaiken sen, mitä tarvitsevat elämässään. Ei sitä tee yhteiskunta. Sitä ei tee mummi ja ukki. Sitä eivät tee kaverit. Sen tekevät ensimmäisessä vaiheessa juuri me vanhemmat. Ukki ja mummi sekä kaverit ovat hyvä tuki ja turva kasvamisessa, mutta heihin ei pidä tukeutua puhtaasti kasvatuksellisissa kysymyksissä 100%:sti. Yhteiskunta taas tulee hyödyntämään näitä vanhemmilta opittuja tietoja ja taitoja sekä tukee niitä ja tarjoaa lisää tietoa kasvun tiellä. Sen tehtävä ei missään nimessä ole tehdä tätä vanhempien tärkeää työtä heidän puolestaan.

Vanhempien tulisi siis olla rohkeasti vanhempia ja aikuisia. Lapsen ja vanhemman välistä auktoriteettia pelätään aivan turhaan ja sitä on jopa demonisoitu vapaan kasvatuksen vuoksi. Mennään hyvin helposti äärimmäisyyksiin ja väitetään asioita, joilla ei ole ollenkaan todellisuuspohjaa.
Se, että pitää lapsia kurissa ja asettaa heille sääntöjä, ei todellakaan tarkoita automaattisesti villiä pieksentää remmillä ja tukistamista niin että hiustukkoja irtoilee. Tällainen väkivaltainen kasvatusmalli ei toimi eikä ole missään tapauksessa hyväksyttävä tapa toimia. Kun lapsille määritellään sääntöjä ja toimintamalleja, tulee pitää mielessä niiden oikeudenmukaisuus, tarkoituksenmukaisuus, reilu meininki, järki sekä myös rakkaus. Lapsen tulee ehdottomasti saada olla lapsi ja kehittyä siten, että hänen vahvuuksiaan tuetaan. Liikaa ei silti pidä lapselle antaa valtaa, koska valta turmelee jopa aikuisia.

Monesti voi ajatella, että teen nyt helpolla tavalla ja annan tuon pienen auringonsäteen tehdä miten hän tahtoo.

Tässä tehdään kauhea virhe.

Se on nimittäin sillä tavalla, että vanhetessaan tällainen lapsi on tuhat kertaa pahempi ja silloin ollaan helisemässä raskaasti. Enää ei auta komennot ja käskyt tai ne auttavat vasta kauhean riidan jälkeen. Se työ, joka olisi pitänyt tehdä silloin lapsen ollessa vasta pieni, joudutaan nyt tekemään lapsen ollessa teini. Tehtävä on miljoona kertaa raskaampi.

Se voi myös olla jo liian myöhäistä toteuttaa pelkästään vanhempien voimin, jolloin yhteiskunta puuttuu tilanteeseen, ellei ole jo kuvioissa mukana. Kun normaalisti yhteiskunta vaikuttaa lapsen ja nuoren kehitykseen valmiin ja kestävän pohjan avulla, joutuu se nyt myös tekemään vanhempien työtä eli rakentamaan tätä pohjaa. Tämän kasvatuspohjan eheyttäminen ja jopa suoranainen uudelleenrakentaminen ei ole kaunista katseltavaa.

Asia on verrattavissa kirurgiaan, missä suoritetaan sydänleikkausta rakennustyökaluilla. Kömpelöä ja vaarallista. Nyt pelissä vain on hauras ihmismieli ja työkaluina yhteiskunnan määrittelemät standardoidut kasvatusopit. Onko sitten hauskaa, mitä häh?

Missään nimessä en ole tässä syyllistämässä yhteiskunnan tarjoamaa apua. Kohtaloita on erilaisia ja pahimpiakin tapauksia voidaan auttaa. Tehtävä vain on sitä vaikeampi, mitä vanhempana joudutaan aloittamaan tapakasvatus.
Meillä vanhemmilla on siis käytännössä valtava vastuu lapsiemme tulevaisuuden kehittymisessä. Me tarjoamme heille ne rakennuspalikat, joiden avulla he oppivat elämään yhteiskunnassa muiden ihmisten keskuudessa.

Jos yhteiskunnan pitää alkaa opettamaan näitä asioita, niin silloin on syytä vilkaista peiliin ja kysyä tämä katkera kysymys: "Miten meni noin niinku omasta mielestä?"