Virtuaalinen pelaaminen - Uhka vai mahdollisuus?

"Vielä viisi minuuttia, Äiti"
- Minä nuorena.

Kukapa meistä ei olisi todennut noin lapsena, kun oli aika mennä syömään.

Olipa se leikkiminen nukeilla, legoilla, autoilla tai piirtäminen. Aina viisi minuuttia.
Minulle tuo viisi minuuttia meni pelaamiseen tietokoneella. Tuohon aikaan verkkopelaaminen ei ollut vielä läheskään yhtä suurta, kuin nykyisin. Ainakin minä pelasin yksinpelejä. Monien pelien nimet ovat jo hautautuneet muistojen syvyyksiin, mutta aina muistan pelanneeni Doom:a, Wolfenstein 3D:tä, StarCraft:a sekä Warcraft:a. Vitkastelua ei tehty ilkeyttään tai tahallisesti. Pelit ja leikit piti välttämättä saada tiettyyn pisteeseen, että ne saattoi jättää ruokailun ajaksi rauhaan.
Ajattelin kirjoittaa hieman tästä aiheesta, sillä se on lähellä sydäntäni. On ollut jo lapsuudestani saakka. Pelasin paljon myös nintendolla pelejä, kuten Blades of Steel:ä, Super Mario:a, Duck Hunt:a, ja monia muita eeppisiä pelejä. Näistä muistoista kumpuaa nykyisin se palo, jonka vuoksi tykkään harrastaa edelleen pelaamista. Vaikka pelasin lapsena aika paljon tietokoneella, hoidin silti koululäksyt, siivosin huoneeni ja kävin myös ulkona leikkimässä. En jumittanut koko aikaa sisätiloissa.

Pelaamisen sanottiin turmelevan nuorison.

Niin muuten sanottiin aivan samaa televisiosta, radiosta ja sanomalehdistä. Kaikkien niiden piti turmella nuoriso. Niin ei silti käynyt eikä käy pelaamisen suhteenkaan. Yleensäkin kaikki uusi pelottaa ja kaikki uusi hämmentää. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että uusia asioita ei aina ymmärretä. Siksi pelko on hyvin luonnollinen reaktio. Sen takia kuitenkin demonisoidaan aivan turhaan ja syyttä asioita. Monesti julkisessa mediassa on tuotu esille, kuinka väkivaltaisten pelien pelaaminen aiheuttaa väkivaltaa. Tohdin olla hivenen erimieltä asian kanssa. On totta, että lapset ovat hyvin alttiita vaikutuksille. Siksi meillä on peleissä ikärajat, joita jokaisen vastuuntuntoisen vanhemman tulisi noudattaa. Myönnän, että itsekin pelasin nuorena pelejä, joita en olisi ikäni puolesta saanut pelata. Tein sen salaa mutta ei sillä silti ollut näennäisiä vaikutuksia minuun ihmisenä. Kenties olisin säästynyt parilta pahalta unelta. Tästä pääsemme siihen, mistä halusin alun alkaen kertoa. Nimittäin siitä, että meistä jokainen on erilainen sen suhteen, miten me reagoimme peleihin. Otetaan esimerkki tästä:

Henkilö A pelaa peliä nimeltä GTA. Hänelle tulee neronleimaus lähteä hakkaamaan pesäpallomailalla paikallinen taksikuski, varastaa tämän taksi ja mennä ajamaan ylinopeutta moottoritielle.

Tällaisellä henkilöllä on jo entuudestaan ongelmia. Ne eivät johdu pelistä itsestään mutta peli antaa sysäyksen näille ongelmille. On siis suorastaan typerää syyttää yksinomaan väkivaltaisia pelejä siitä, että ihmiset menevät ja tekevät kauheuksia. Meidän on keskityttävä enemmän niihin ongelmiin, joita ihmisillä on eikä syyttää ulkopuolisia vaikutteita ja vaikuttimia. Tämä on vähän sama kuin syyttäisi maataloutta siitä, että joku sai allergisen reaktion vehnästä. Henkilöt, joilla ei ole vehnäallergiaa, eivät luonnollisesti saa negatiivista reaktiota(allergiaa) vehnätuotteista.
Pelaajia on globaalisti ajateltuna satoja miljoonia, ellei jopa enemmänkin. Jotenkin rohkenen epäillä, että kaikki he ovat väkivaltaisten pelien pelaamisen takia tappamassa toisiaan. Toki kaikki eivät pelaa räiskintäpelejä. Tästä aasinsillasta pääsemme seuraavaan mielenkiintoiseen väittämään. Räiskintäpelit eivät ole, kuten voisi hätäisesti olettaa, pelkkää räiskimistä ja tappamista. Itse asiassa suuressa osassa on tiimipelaaminen. Pyritään saavuttamaan oman puolen voitto vastapuolesta. Eikö virtuaalinen hahmojen ampuminen ole huomattavasti mukavampaa, kuin ottaa oikeita luoteja nahkaansa? Ja mitä parasta, Uudelleensyntyminen on mahdollista vain peleissä. Oikeassa elämässä harvoin tavataan ilmiötä  "respawn".

 Alapuolella on lainaus, joka kuvaa hyvin sitä, mitä haen takaa:

“If Pac-Man had affected us as kids, we'd all be running around in dark rooms, munching pills and listening to repetitive electronic music.”
― Marcus Brigstocke

Pelaaminen on hyvin yksinkertaisesti ajanvietettä.

Se voi olla myös hauskaa sekä hyödyllistä, sillä on myös olemassa pelaamista kilpailumielessä. Keskitymme nyt kuitenkin tavalliseen, arkiseen pelaamiseen. Kilpapelaaminen on joillekin yksilöille varteenotettava ansiotyö, mistä he saavat jokapäiväisen leipänsä.
Kautta aikojen ovat ihmiset etsineet keinoja rentoutua ja kuluttaa aikaa töiden jälkeen vain olemalla. Kun tekniikka kehittyi, astuivat kuvioihin tietokoneet ja konsolit. Näiden ja myöhemmin internetin ansiosta avautui aivan uusi maailma interaktiivisille toiminnoille ja harrastuksille. Ihminen saattoi rentoutua istumalla koneen ääressä tarvitsematta lähteä kotoa mihinkään. Kavereiden kanssa pystyi kommunikoimaan internetin välityksellä. Pelaaminen toi vaihtelua joskus jopa raskaaseen arkeen. Pelaamisesta ja "datailusta" tuli vaihtoehto ulkona liikkumisesta ja puuhailusta.Tottakai tästä liikkumattomuudesta on seurauksensa kehoon erinnäisillä tavoilla.

Terveys, ihmissuhteet ja koko elämä voivat kärsiä liiallisesta pelaamisesta.

Ihminen, joka laiminlyö kaiken muun elämässään pelaamisen takia, on sairastunut videopeliriippuvuuteen. Tällöin ihminen ei kykene muuhun, kuin jatkuvaan pelaamiseen. Hänen mielestään kaikki muu on pois peliajasta. Tiedän mistä puhun. Olen itsekin kokenut tämän.
Maksoin siitä kalliisti, kunnes tajusin pelaavani aivan liian paljon ja tein lopulta asialle jotain.

Toisaalta pelaamisella on myös positiivisia puolia. 

Pelaajien reaktioaika on yleensä hyvä, sillä he joutuvat keskittymään moneen yhtäaikaiseen asiaan ruudulla samanaikaisesti. Aloittaessani pelaamaan netissä Battlefield 2:sta olin todella hidas ja en pärjännyt kovinkaan hyvin. Vuosia myöhemmin olen havahtunut, miten nopealiikkeinen olen. Edelleen en ole mikään pro-pelaaja. Enemmän keskitasoa. Reaktioaikani on ihan oikeassa elämässä havahduttanut minut nopeudellaan.

Pelaaminen voi olla myös mitä sosiaalisinta ihmisten välistä kanssakäymistä.

Pelasin jonkin aikaa netissä moninpelejä yksin, kunnes löysin peliporukan jonka kanssa jatkoin pelaamista. Lisäksi parin kaverin kanssa tulee toisinaan pelailtua skypen välityksellä keskustellen.

Pelatessa voimme, muun muassa skypen ja muiden keskusteluohjelmien avulla, keskustella keskenämme pelistä ja neuvoa toisiamme. Hyvin monesti keskustelut ovat myös paljon muutakin, kuin vain peliä. Mitä se on muuta kuin sitä itseään, eli sosiaalista kanssakäymistä? Olen jopa tavannut muutamia aiemmin mainitsemani peliporukan jäseniä kasvotusten. Tapaamiset, jotka olisivat jääneet tapahtumatta ilman pelaamista.

Pelaaminen ei siis ole enää pitkään aikaan ollut pelkästään sitä, että jokainen tuijottaa yksin ruutua ja pelaa peliään. Monesti voidaan olla keskusteluyhteydessä, vaikka keskustelijat pelaisivat jokainen omaa peliään. Kun joku seuraavan kerran väittää, että pelaaminen on antisosiaalista, voit joko olla hiljaa tai koittaa selvittää asiaa hänelle. Kyseinen henkilö ei vain tiedä koko totuutta. Hän ei kenties ole koskaan kokeillut pelata netissä hyvän porukan kanssa.

Jos kyseinen henkilö vielä väittää, että pelaajat ovat luusereita ja elämässä epäonnistuneita hylkijöitä, pudistele päätäsi. Hän ei ole todellakaan kartalla sen suhteen, mitä pelaaminen on nykyisin. Olen tutustunut ihmisiin, joista en olisi itsekään uskonut heidän pelaavan. Ulkonäkö voi pettää.

Se kuntosalin kovin painonnostaja saattaa hyvinkin illalla istahtaa tietokoneen ääreen, aukaista oluen tai mehutölkin ja pelata kavereidensa kanssa jotain hyvää peliä.

Miettikää tätä seuraavan kerran, kun kohtaatte maailmalla ihmisiä. 

Saatatte kävellä videopelaajan ohitse.